Lähdettiin Menninkäispojan kanssa kaksin viikoksi etelään, pakoon pohjoisen sohjo-ja mutakelejä. Mieheni jäi kotiin tekemään viimeisiä sisäremontteja tälle keväälle, jotta seuraavaksi päästään sitten pihahommia ja kanalan rakennusta aloittelemaan tilallamme.
Kevät on mielestäni inhottavin vuodenaika. Pitkän ja pimeän talven jälkeen kevään valo on toki ihanaa ja niin mieltä piristävää, mutta kevät tuntuu aina jatkuvan ja jatkuvan etenkin meillä pohjoisessa. Aina saa malttamattomana odotella lumien sulamista ja ensimmäisten villiyrttien nousemista. Metsäänkään ei oikein pääse, kun lumi ei enää kanna, vaan sitä upottavaa sohjoa riittää polviin asti. Siispä otettiin yöjunalla suunta kohti entistä kotikaupunkiani Turkua ja toivotaan, että mahdollisimman paljon lunta sulaisi reissumme aikana!
Yksi lempipaikoistani Turussa on aina ollut Ruissalon saari. Vanhat tammimetsät, merenrannat, romanttiset 1800-luvun pitsihuvilat ja hyvät ulkoilureitit tekevät Ruissalosta ihastuttavan päiväretkikohteen. Ja nyt etenkin kun perheessämmeon taapero, helppokulkuiset ja mahdollisesti rattailla kuljettavat reitit on meidän retkillämme vielä oltava, ja Ruissalosta niitäkin löytyy. Saaroniemen rannan leikkipuistoa unohtamatta!
Ruissaloon pääsee keskustasta myös kätevästi bussilla. Päätimme hypätä bussin kyytiin, sillä sekin olisi Menninkäispojalle elämys – meilläpäin kun ei sellaisia erikoisuuksia kulje. 😉 Bussimatkalla hieman ennen päätepysäkkiämme bongasimme jo ensimmäiset eläimet, kun kolme peuraa ihmetteli ohiajavaa bussia tien viereisellä pellolla.
Perille päästyämme sydämeni valtasi suuri onnentunne, kun pääsi pitkän talven jälkeen metsään kulkemaan ja hämmästelemään luonnon heräämistä talviunilta. Miten olinkaan metsää kaivannut! Linnut laulelivat, valko- ja sinivuokot, leskenlehdet ja kiurunkannukset kukkivat, pikkuruisia villiyrttejä näkyi siellä täällä ja pikkuhiljaa hyvä olo valtasi koko kehon. Rannikkokaupungin kasvattina myös meren äärellä oleminen rauhoittaa. Merta katsellessa ajatukset hiljenevät, mieli rauhoittuu ja sielu lepää. Merenrantakalliot ja metsä ovatkin sellaisia omia mielipaikkojani luonnossa.
Menninkäispojastakin huomasi, miten onnessaan hän oli, kun pääsi tutkimaan ja näkemään niin paljon uusia asioita. Oli isoja puita, monenlaisia lintuja, kiviä, koloja, käpyjä ja ötököitä. Pienet silmät huomaavatkin usein paljon enemmän kuin aikuiset. Eväiden syöminenhän on yleensä retken kohokohta, mutta meillä ei eväshetkestäkään meinannut tulla mitään, kun piti muurahaisten kulkua katsella ja käpyjä kerätä. 🙂 Lasten hetkessä elämisestä ja läsnäolon taidosta olisi meillä aikuisilla kyllä paljon opittavaa.
Retkipäivä oli niin ihana, että taidammekin tehdä tästä toukokuisesta etelänreissusta perinteen – jos ensi vuonna kävisimme myös tutustumassa Ruissalon kasvitieteelliseen museoon. 🙂